"Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä"

"Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä", lauletaan tunnetussa laulussa. Suru puristaa sydäntä ja sumentaa ajatukset. Miten elämä enää voi jatkua. Katson taivaalle ja näen siellä yhden kirkkaamman tähden kuin mikään muu tähti, "tuo se on, tuolla minun rakkaani on tähtenä taivaalla".

Surutyö on psykoanalyysin kehittäjän Sigmund Freudin luoma sana. Surutyö tarkoittaa toisaalta sitä työtä, mitä sureva ihminen joutuu tekemään käsitellessään menetystä, mutta myös sitä työtä, mitä suru tekee ihmisessä menetyksen jälkeen. Surulla on voimaa.

Jokainen ihminen on jo ennen läheisen ihmisen kuolemaakin joutunut luopumaan jostakin: ehkä jäänyt lapsettomaksi, irtisanottu työstä, luopunut vanhetessaan osasta terveyttä tai seurannut, kun lapsi muuttaa pois kotoa. Kaikkien näiden asioiden kanssa on jo tehty luopumistyötä, joka on varsin lähellä surutyötä.

On sanottu, että surun ainoa hoito on sureminen. Sureminen kuluttaa ja vaatii voimia, se on raskasta työtä. Suremisen tavoitteena on menetyksen kohtaaminen ja siihen sopeutuminen. Se tapahtuu monin eri tavoin, työstämällä kuollutta kohtaan tunnettuja ajatuksia, menetystapahtumaa ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman kuollutta ihmistä. Kiintymyssuhde vainajaan ei katkea, mutta se muuttuu muistosuhteeksi, sisäiseksi aarteeksi.

Suremisen avulla ihminen voi palauttaa toimintakykynsä, säilyä terveenä ja kasvaa viisaaksi. Monet haluavat jakaa suruaan ja tuntemuksiaan puhumalla. Surureaktiot voivat olla sekä käyttäytymisreaktioita (esim. tulen sytyttäminen, vierailu kotiseudulla, halkojen hakkaaminen jne.), psykologisia reaktioita (esim. tuska, viha, ahdistus), sosiaalisia reaktioita (esim. vetäytyminen, kyyneleisyys, aloitekyvyn puute) ja fyysisiä reaktioita (esim. rintakipu, vilu, univaikeudet). Monenlaiset reaktiot ovat surussa normaaleja. Tunteistaan voi oppia. Elämä on kokonaisuus, johon kuuluu myös kärsimys. Kuten tutussa virressä sanotaan: "Kiitos sulle taisteluista, rististäkin Jumalain, kiitos että aina muistat, autat mua tuskissain." Jumala on läsnä myös silloin, kun elämässä myrskyää.

Ensimmäinen vuosi on raskas monelle surevalle. Olo tuntuu ontolta ja tyhjältä. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Murheen pilvet peittävät ja sävyttävät kaikkea elämää. Kuolema on mullistanut kaiken eikä sitä voi paeta. Arki ja juhlat on nyt kohdattava yksin. Pyhäinpäivä, joulu, pääsiäinen, juhannus ja pitkät viikonloput ovat raskaita. Yksinäisyys ja kaipaus saattavat korostua, vaikka oltaisiin lasten ja ystävien seurassa.

Laulan kauneimpia joululauluja nykyisessä kotikirkossani. Pappi sanoo, että seuraavaksi laulamme Sakari Topeliuksen Varpunen jouluaamuna laulun. Kanttori aloittaa soittamisen ja kyyneleet valuvat silmistäni.

Varpunen jouluaamuna
Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
järven aalto jäätynyt talvi pakkasessa.
En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Niin kaunis ja niin surullinen. Sakari Topeliuksen poika kuoli runon kirjoittamista edeltäneen vuoden keväänä. Muistot kuolleesta rakkaasta kulkevat matkassa ja herättävät kaipauksen. Jonakin päivänä voi sanoa ehkä itselleen muistojaan ajatellessa: Nyt ei ole enää suru päällimmäisenä, nyt on ikävä. Suru muuttaa muotoaan.

Kristinuskossa kuolemaa ajatellaan asiana, joka on Jumalan kädessä. Jumala antaa ihmiselle elämän ja kun aika täällä täyttyy, Jumala myös sen elämän vastaanottaa. Ihminen on Jumalan edessä sekä kuolevainen että kuolematon. Hän kyllä kuolee, mutta kristilliselle uskolle kuolemasta avautuu kerran jotain uutta, mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole osannut sydämessään aavistaa. Ihmisen sanat ja ajatukset eivät kykene Raamatunkaan mukaan täysin kuvaamaan tai käsittämään sitä, mitä tämän elämän jälkeen on tulossa.

Viimeinen sana on Jumalan rakkaudella. Niinpä ajallisen elämän päättymistä usein verrataan kotiinpaluuseen, ikuiseen kesään, paikkaan, jossa kaikki matkan vaivat päättyvät. Surutyö kestää oman aikansa. Aika hoitaa haavat parhaiten. Jumala haluaa meidän pyyhkivän kyyneleemme, siirtyvän eteenpäin ja olevan lohduttavia toisille sureville. Suru ei enää kahlitse meitä eikä estä elämästä, vaikka se aina silloin tällöin palaakin mieleemme.

Raija Autio, diakoniatyöntekijä Iisalmen seurakunta

Vapaaehtoisten vuosi

Vapaaehtoistyö on ollut teemana tänä vuonna koko Euroopassa. Teeman  tarkoitus on nostaa esille työn merkitys ja tärkeys, sekä arvostus ja kiitollisuus vapaaehtoisia kohtaan. Vuosi alkaa olla nyt loppupuolella. Tämä teema ei kuitenkaan ole projektityyppinen, jolla on alku ja myös loppu. Vaan se on prosessi, jolla on kyllä alku, mutta se voi jatkua kuinka kauan hyvänsä.  

On hyvä, että tällaisia teemoja nostetaan esille. Monet rohkaistuvat ajatuksesta ja lähtevät liikkeelle. Moni meistä kaipaa elämäänsä uusia virikkeitä ja uutta sisältöä. Meissä suomalaisissa sanotaan kuitenkin asuvan ns. vaatimattomuuden syvällä. Emme luota taitoihimme tai kykyymme oppia uutta ja jäämme usein istumaan kotisohvalle.  Kunpa joku kysyisi mukaan, kun itse ei tohdi lähteä?

Onhan siinä vapaaehtoistyössä myös oma ”vaaransa”, sillä se voi viedä mennessään. Työstä voi muodostua vuosiksi ja vuosikymmeniksi syvästi iloa ja elämän sisältöä antava asia. Kun, saa kokea tekemänsä työn merkityksen ja voi kokea auttavansa työllään lähimmäisiä lähellä ja kaukana.

Lähetystyö on yksi seurakunnan työaloista, jonka toiminnassa on vapaaehtoistyöllä valtava merkitys. Siihen perustuu meillä Iisalmessa valtaosin, kuinka paljon voimme antaa apua katulapsille, joita arvioidaan olevan maailmassa noin 200 miljoonaa tai pienille AIDS -orvoille, jotka eivät pääsisi orpokotiin ja selviäisi hengissä ilman apuamme tai omat nimikkolähettimme, jotka tekevät korvaamattoman tärkeää auttamistyötä eri puolilla maailmaa.

Iisalmen seurakunnan lähetystyön on sanottu olevan vapaaehtoistyön malliesimerkki ihan valtakunnan tasolla, tilastollisesti ja muutenkin. Lähetyskirpun toiminta on pyörinyt kohta uskomatonta 25 vuotta! Kirpputorit, joita on tätä nykyä kaksi, ovat avoinna maanantaista lauantaihin eli kuutena päivänä viikossa täysin vapaaehtoistyövoimin!!

Samoin ovat lähetysemäntämme, jotka valmistavat vuosittain tarjoilun n. sataan tilaisuuteen ja tapahtumaan!

Iloa ja kauneutta –käsityöpiirit antavat kättensä taidot lahjaksi ja tuloksena on taidokkaita ja ihania käsitöitä. Seurakuntatalossa ja Lippuniemessä toimivat naiset ja puutyöpiiriä pyörittävät ansiokkaasti miehet! Lähetyspiirien vetäjät, arpojen myyjät, elomyyjäisautojen kuljettajat ja kerääjät ym. tekevät kaikki arvokasta vapaaehtoistyötä.

”He kaikki ovat Jumalan ihmeitä, Jumalan työtovereita”, näin olen voinut todeta yli 20 vuoden ajan toimiessani lähetyssihteerinä täällä Iisalmessa. Meidän ihmisten tehtävä on kysyä ja houkutella mukaan uusia vapaaehtoisia, mutta liikkeelle paneva voima on kuitenkin yksin Jumala. Sillä vain Hän voi syvällä sisimmässä koskettaa, antaa halun ja intoa, iloa ja rakkautta, sekä uskollisuutta vapaaehtoistyöhön ja askareisiin.

Taivaan Isä siunatkoon kaikki vapaaehtoistyöntekijät ja heidän tekemänsä tärkeän auttamistyön!

IISALMEN SEURAKUNTA

Tuula Airaksinen, lähetyssihteeri

Vielä tämä ”ylämäki”

Talvella kirjoittelin viimeisestä vuosikerrasta rippikoulussa. Kesän rippikoulut olivat kohdallani aika tavanomaisia. Sääkin suosi verrattuna toisiin, jotka joutuivat viettämään sateisen viikon Iisaaressa.

Kesän lopulle ajoittuneen loman jälkeen alkoikin sitten tämä viimeinen ”ylämäki” kesästä kohti joulua. Rippikoulupapin kohdalle on tullut merkittävä helpotus, kun rinnalle on tullut nuorisotyönohjaaja, jonka kanssa on saanut yhdessä pähkäillä rippikoulujakoja ja muita rippikouluihin liittyviä käytännön järjestelyjä. Tämä varmaan huomattavasti helpottaa vahdinvaihtoa ensivuoden puolella. On saanut järjestellä asioita vain jäljessä tuleville. Alkaa jo tuntua jonkinlaista väljyyttä valjaissa.

Kieltämättä mielessä on pari vuosilukua, jotka muistuttavat kuluneesta. Keväällä pysähdyin matkalla Jordanin tuolla puolen Nebo-vuorella. Sieltä katsoin yli Jordanin ja mietin: Tänne se Mooses jäi neljänkymmenen vuoden matkanteon jälkeen ja totesi toisten jatkavan matkaa. Mielessä soi Katri Kososen laulu ”Kaunein maa”.

Mies Nebo-vuoren huipulta hän näkee kauniin maan.

Tuon pitkän matkan määränpään - ei sinne mennä saa.

On siunannut hän kansansa, sen kauan katsoo kulkua

On tehtävänsä täyttänyt. Sen antoi Herra Jumala

Syksyisen sunnuntain evankeliumi kertoi Betesdan lammikon tapahtumista. Tuo kertomus palautti mieleeni Cocagnakin laulun ”Ei Jumala jouten jää”. Parantunut laulaa siinä:

”Kolmekymmentäkahdeksan vuotta,

minä makasin paareilla suotta,

mutta Jeesus ratkaisi nyt,

että leponi on päättynyt.

Ei koskaan jouten Jumala jää.

Hänen työnsä ei pyhisin lakkaa,

vaan aina auttamaan ennättää.

Hän tänäänkin voimaansa antaa.”

Kun papiksivihkisestäni tulee 38 vuotta tammikuulla, olen jo viettämässä sitä jälkimmäistä lomaani. (Siitä tuntuu työnantajani nipistävän pari päivää arvellen varmaan, etten kuitenkaan viimeistä vuotta täydellä teholla ja laadulla palvele).Kuinkahan paljon siitä on ollut Betesdan miehen tavoin suotta. Ei sitä tarvitse minun tietää. Kuitenkaan Jumala ei jouten jää minunkaan jälkeeni. Me olemme väistyvä voimavara, jolle on uskottu tehtävä määräajaksi. On vain luotettava, että jälkeen tulevat vievät perinnön rikkaana ja tuoreena tuleville polville. Nykyään se varmaan kuuluisa sanoa: voimaannuttavana.

Lauri Mattila, viimeistä syksyä Iisalmen kappalaisen valjaissa

Kokemuksia Tuomasmessusta

”Siipemme katkee , ehtyy pieni elämä. Toivonsa hukkaa lapsi nälkäinen, ellemme murra yhteisestä leivästä vain toinen toisiamme siunaten.”  lauloin Tuomaskuoro ja minä mukana.  Koko päivän punaisena lankana omassa mielessäni oli ollut, että yksin ei kukaan selviä, eikä tarvitsekaan.

Työpaikoilla, kouluissa, kaveri- ja harrastusporukoissa vaihdamme ajatuksia, kerromme huolistamme ja iloistamme. Ihmiselle tuo jakaminen on tärkeää.  Jos minulla ei olisikaan yhtäkkiä ketään, kenen kanssa jakaisin arkisia asioitani, ilojani ja murheitani, olisin hukassa.

Silti välillä kaipaan myös yhteiseen ehtoollispöytään, yhdessä rukoilemaan, laulamaan ja tuomaan kiitosta elämästä, läheisistä, iloista ja jopa suruistakin.  Huomaan, etten myöskään ole yksin näiden asioideni kanssa.

Toivoisin, että Tuomasmessu ei jäisi Iisalmessa vain kokeilun asteelle, vaan sen toiminta saisi jatkua ja sinä ja minä voisimme löytää sieltä paikkamme.  ”Olkaamme samaa puolta veli veljelle, ja kulkekaamme yli rajojen. Olkaamme yhtä, luottakaamme Luojaamme vain toinen toisiamme siunaten.”

Kiitos teille kaikille, jotka olitte olleet suunnittelemassa ja valmistelemassa tätä messua.

Jos haluat, voit jättää omat kommenttisi Tuomasmessusta tämän blogikirjoituksen jatkoksi anonyyminä.

Erja Vaarala-Saarenpää
tiedottaja

AHNEUS - HELPPO PALA PURTAVAKSI

KUA:n kamppanja Nälkä - paha pala purtavaksi? kirvoitti minut vastakohtaisuuksien pohdintaan.

Olen viimeisten kuukausien aikana törmännyt ikäviin asioihin. Tuntuu, ettei meidän maailmassamme, täällä Suomen lintukodossa, enää osata arvostaa oikeita asioita. Nyt joku heti huudahtaa, että mikä lintukoto tämä muka on? Meillä on asiat huonosti, lama uhkaa ja peruspalvelut tökkivät; on työttömyyttä ja taloudellista ahdinkoa. Kai minä sen tiedän!

Ikävä asia, johon olen törmännyt, on ihmisen välinpitämättömyys. Läheisen kuollessa asiat saavat uudet mittasuhteet. Näin luulisi. Sitä joutuu miettimään, mikä on tärkeää. Muistot, niin hyvät kuin huonotkin, ottavat tilaa ja pakottavat meidät miettimään omaa suhdettamme kuolleeseen ja kenties vielä eläviinkin läheisiin. Mutta entäs, jos ei uskalla kohdata näitä tunteita? Ihminen keskittyy siihen mihin voi tarttua, kuten perintöön. Saiko joku muu enemmän kuin minä? Montako senttiä vainaja jätti? Miten pidetään hautajaiset mahdollisimman halvalla, että meille jää enemmän jaettavaa?  Voisiko hautakivessä säästää? Tai entäpä, jos vainaja rukka olikin varaton, vailla omaisia, jospa minusta tuleekin lähiomainen, joka joutuu järjestelemään, hautaamaan ja huolehtimaan. Jospa minä joudunkin maksamaan, kun muita ei ole! Yhteiskuntahan kyllä huolehtii vainajan mullan alle, mutta entäs ne loppuselvittelyt? Vaikka ei menisikään rahaa, niin aikaa kuitenkin. Valitettavasti törmään tällaisiin asenteisiin yhä useammin. Edes kuolema ei saa oravanpyörää pysähtymään, edes kuolema ei ravistele meitä ymmärtämään, että on asioita, joita ei voi tehdä kahta kertaa. Asiat voi tehdä vain kerran ja silloin ne on tehtävä oikein.

En suinkaan tarkoita, että mitä hienommat hautajaiset ulkoisesti, sitä parempi. Me tuhlaamme jo aivan liikaa. Asennetta minä tarkoitan. Täällä meillä on vara ahneuteen, taloudelliseen ahneuteen kuten myös tunteiden ahneuteen. Kaikki pitää tuntua kivalta.

Maailmassamme joka kuudes ihminen kärsii äärimmäisestä nälästä ja köyhyydestä. Nälänhädässä olevat ihmiset ovat kuoleman vaarassa. Meillä on varaa ahneuteen, onko meillä kykyä jakamiseen?


Anne Pulkka
Johtava diakoniaviranhaltija

Syyskuulumisia nuorisotyöstä

Pitkä ja kuuma kesä on takana päin. Akut ovat toivottavasti ladattu talvea varten. Syksy on aina kesästä luopumista. Joskus sitä ajattelin syksyä synkkänä ja masentavana ajanjaksona, mutta en välttämättä enään. Näen sen paremminkin mahdollisuutena. Mahdollisuutena kehittää itseäni, mahdollisuutena tutustua uusiin ihmisiin, uusiin harrastuksiin.

Nuorisotyössä syksy on aika työntäyteistä aikaa. Talvitoiminta pitää saada pyörimään, etsitään kerhonohjaajia, säädetään kalentereja, mietitään jo tulevaa kesää ja rippikoulua. Normaaliin viikkotoimintaan kuuluu avoimet ovet ja nuortenillan Kellarilla, joitakin aamunavauksia,sähköpostikirjeenvaihtoa nuorten kanssa jne.

Isoskoulutus on alkanut ja mukana on 60 uutta innokasta nuorta oppimassa Raaamatusta, kristinuskosta, ryhmänhallinnasta ja itsestään jotain uutta. On hienoa, kun saa olla näköalapaikalla katsomassa sitä kehitystä, mikä nuoressa tapahtuu isoskoulutuksen aikana. Arasta ja hiljaisesta nuoresta puhkeaa päällisin puolin rohkea ryhmäänsä ohjaava nuori, iltaohjelmien kuningas.

Hiippakunnan nuorisotapahtuma, Pyhän eessä on mahtava mahdollisuus nuorille huomata, että samallalailla ajattelevia kristittyjänuoria on myös muualla. Mahdollisuus vaihtaa ajatuksia ja mielipiteitä toisten kanssa. Ohjelman järjestäjät ovat panostaneet ohjelmaan ja varmaan jokaiselle löytyy jotain mielenkiintoista ohjelmaa päivän aikaan. 

Oulu-gospel pyhäinpäivän aikana on rautaisannos suomalaista gosel-musiikkia pyhäinmerkeissä. Yhteiset konsertit, ruokailuhetket kaupungilla ja hiljentymiset iltakirkoissa ovat mitä parhainta nuorten kohtaamista.  

Syksyyni kuuluu myös perheretki Helsinkiin koulujen syysloman aikana. Bussilastillinen erikokoisia ja ikäisiä perheitä lähtee yhteiselle matkalle Helsinkiin. On hienoa saada tavata  myös vanhempia, joiden lasten ja nuorten kanssa on jo tehnyt töitä. On hienoa saada myös näitä aikuiskontakteja.

Eikö syksy olekin mahtavaa aikaa?

--

Kari Surma-aho

nuorisotyönohjaaja

Iisalmen seurakunta

Välähdyksiä lapsiperheen arjesta ja ajatuksista

Tämä viikon mittainen blogikirjoitus kertoo tavallisen töissä käyvän äidin ajatuksia arjesta sekä pienen tytön mietteitä tästä koko maailmasta.

Maanantai klo 16:55
Viikko alkoi kauniissa maanantaisäässä. Työpäivä meni nopeasti ja pian huomasi kellon olevan lasten päiväkodista hakemisen aika. Kuulumisten vaihto hoitopaikalla, kotiin ajelu, ruokaa ensin lapsille ja sitten vasta itselle. Mies tulisi kotiin vasta myöhemmällä. Maanantai olisi jo perinteeksi muodostunut jumppapäivä. No, katsotaan jaksanko. Tänään kaikki äänet kuulostavat jostain syystä harvinaisen koville. Muumit kajahtavat korvaa vähän liian suurella desipelillä. Yleensä talon äänet rauhoittuvat vasta esikoisen mentyä nukkumaan. Tulee tunne, että tekisi mieli hiljentyä hetkeksi. Keittiössä askarteleva neiti häärii innostuneena askartelutarvikkeiden kanssa. Kysyn häneltä mitä hiljentyminen hänen mielestään tarkoittaa. Vastaus tulee kuin totena: ”No sitä, että jos minä menen mörön suuhun, niin siellä on aika hiljaista”. Naurahdan. Lapsen silmin kaikki näyttää erilaiselle. Pitäisikö meidän aikuisten joskus vähän useammin ajatella asioita lasten tavoin? Vähemmän vakavasti. Jäin miettimään asiaa, ja pyydän lupaa liittyä askartelukerhoon pienimmän neitimme kanssa. Ajatukset jäävät hetkeksi narikkaan.

Tiistai klo 17:10
Esikoinen pohti päivällispöydässä, että milloinkahan ukki tulee käymään. Muistutin tytärtäni, että ukki oli kuollut jo ennen hänen syntymäänsä. Kerroin, että ukki oli mennyt taivaaseen ja hänellä oli siellä hyvä olla. Tyttö ihmetteli, että miksi taivaaseen voi mennä muttei tulla takaisin? Ryhdyin selittämään tätä hänelle, mutta sotkeuduin omiin sanoihini. Aihe oli selvästikin vaikea selittää. Niin, ehkä pienen lapsen on vaikea käsittää taivas ja ajatus sinne ”menemisestä”. Tuntui, että kuolemasta ja siitä, että kaikki me joskus täältä lähdetään ei ollut vaikea kertoa, mutta Jumalasta ja taivaasta ehkä enemmänkin. Keskustelumme päättyi siihen, kun tytär katseli ukin kuvaa ja sanoi: ”Minulla on ukki ikävä sinua”. Yhdyin hänen sanoihinsa, ja samalla huokasin helpotuksesta, että hän ei kysellyt enempää taivaaseen menosta. Päätin ottaa asiasta selvää seuraavaa kertaa varten.

Keskiviikko klo 16:45
Tänään tuntui, ettei aika riitä oikein mihinkään. Työpäivä tuli ja meni. Paljon asiaa, paljon muistettavaa. Ajatukset nollaantui töistä, kun käytin tytärtä lääkärissä. Ajatukset palautuivat takaisin lapsiin ja perheeseen. Illalla olisi vielä seuratoiminnan kokous. Se on kerran vuodessa, mutta tänään se tuntuu ylivoimaiselle. Tekisi mieli olla kotona lasten kanssa. Kysyin illalla esikoiselta, että mistä kiittäisimme Taivaan Isää tämän illan iltarukouksessa? Hän vastasi, että rukoillaan pikkusiskon luomen puolesta. Vastasin, että ”Kauniisti ajateltu”. Ja niin rukoilimme. Mieheni, minä ja toinen tyttäremme. Tuo hetki oli herkkä. Vajaa neljävuotias tyttäremme oli selvästikin kuullut keskustelumme nuoremman tyttäremme luomen hoidosta, ja siitä, että se hieman huolestutti meitä. Tuntui hyvälle ristiä kädet päivän päätteeksi.  

Torstai klo 21:45
Tänään tuntui taas olevan kiire joka paikkaan. Aamulla töihin ja töistä päiväkotiin hakemaan tyttöjä. Illalla väänsin vielä ruokaa lasten mentyä nukkumaan. Näin päivän päätteeksi herää kysymys: minne minulla oli kiire koko päivän? Ja ehkä vähän eilenkin. Jäin miettimään, että oliko kaikki kiire ihan aiheellista vai teemmekö itse kiireen? Asiaa hetken pohdittuani päädyin siihen, että kiire on yleensä itse aiheutettua. Kun mietin asiaa laajemmin, niin huomasin, että lapsilla ei yleensä ole kiire minnekään. Ainakaan meidän lapsilla J Kiire heille tulee meidän aikuisten kautta. Onko tässä yksi syy, että lapset yleensä huomioivat pienet asiat? Ne pienet ja tärkeät, jotka usein aikuisilta jäävät huomaamatta. Se kaunis syksyn lehti postilaatikon edessä tai se upea auringon lasku illalla. Pohdintaani ei taida olla oikeaa vastausta, mutta päätin alkaa tarkastelemaan omaa kiireyttäni. Onko se vältettävissä, jos asiaa oikein tarkastelen?

Perjantai klo 20:15
Viikko takana ja muutama vapaapäivä edessä. Alkuperäinen ajatus oli lähteä tänä viikonloppuna maakuntamatkailemaan, mutta suunnitelmat muuttuivat. Hyvä niin. Työteliään viikon jälkeen kiireetön koti-ilta perheen kanssa tuntui hyvälle.

Lauantai klo 9:19
Viikonloppuaamut on parhaita. Ei kiire minnekään, aamiainen yöpaitasillaan ja lapset iloisia kotona olemisesta. Hoitoon meneminen kun on myös pienelle kuin työpäivä. Tänään päätimme tehdä jotain hyvää ruokaa. Jotain, mihin saisi käyttää aikaa ja tehdä sitä yhdessä. Lupsin myös heti aamusta esikoiselle, että voisimme myös leipoa tänään. Näillä aamuilla ja hetkillä jaksaa uurastaa raskaatkin päivät.

Sunnuntai klo 19:00
Tänään vanhempi tyttäremme kävi ensimmäistä kertaa pyhäkoulussa. Tiedossa oli ns. askartelupyhis, jota odotettiin jo innolla. Neiti kertoikin, että häntä hieman jännitti tuo outo koulu. Pyhäkoulun opettaja oli tuttu, ja asiat tuntuivat painuvan pienen mieleen loogisesti. Asioita puhuttiin siten, että lapsi ymmärsi ne helposti. Nuo raamatun kertomukset olivat hyvää kertausta myös äidille, joka osallistui myös pyhäkouluhetkeen. Tuolla pienellä lastenjakkaralla istuessa mieleeni palautui omat pyhäkoulumuistot. Ne tuntuivat vieläkin ihanille ja ehkä tosiaan myös vähän jännittäville. Tuntui arvokkaalle antaa lapselle mahdollisuus vastaaviin muistoihin. 

Hanna Lehtonen